Maa on ihan valkoinen, kokonaan pehmeän lumen peitossa ja minua hymyilyttää ilman mitään syytä ja samaan aikaan olo on silti niin ahdistunut, odottava ja pelokas. Ja liian toiveikas. Tunnen oloni kurjaksi, vaikka voisin posket punasta hehkuen vain kaatua maahan ja tehdä lumienkelin kuin pienityttö. Välittämättä minusta, sinusta tai hänestä. Välittämättä siitä, mitä tämä elämä on, sillä paskaahan se on. Juuri sitä. Miksi elämä ei voisi olla yhtä puhdasta kuin lumi. Ja kaunista. Ei sen tarvitsisi yhtä kylmää olla, mutta yhtä puhdasta ja kaunista, kuin timantteja tienvarressa. Jokainen hetki olisi täydellinen ja oma minäni huokaisisi onnesta jokainen minuutti. Kaikki menisi hyvin, kaikki olisi hyvin. Ja minä olisin onnellinen. Ehkä en ansaitse sitä, mutta voin silti aina toivoa.