Maa on ihan valkoinen, kokonaan pehmeän lumen peitossa ja minua hymyilyttää ilman mitään syytä ja samaan aikaan olo on silti niin ahdistunut, odottava ja pelokas. Ja liian toiveikas. Tunnen oloni kurjaksi, vaikka voisin posket punasta hehkuen vain kaatua maahan ja tehdä lumienkelin kuin pienityttö. Välittämättä minusta, sinusta tai hänestä. Välittämättä siitä, mitä tämä elämä on, sillä paskaahan se on. Juuri sitä. Miksi elämä ei voisi olla yhtä puhdasta kuin lumi. Ja kaunista. Ei sen tarvitsisi yhtä kylmää olla, mutta yhtä puhdasta ja kaunista, kuin timantteja tienvarressa. Jokainen hetki olisi täydellinen ja oma minäni huokaisisi onnesta jokainen minuutti. Kaikki menisi hyvin, kaikki olisi hyvin. Ja minä olisin onnellinen. Ehkä en ansaitse sitä, mutta voin silti aina toivoa.

Pimeys iskee joka kellon aikaan, aina tekisi mieli käpertyä peiton alle ja nukahtaa. EIEIEIEI. Nukkuminen on tylsää ja antaa aivoille vapaat kädet toimia miten ne lystää. Ei hyvä, ei ollenkaan. Minun aivoilleni se ei tee hyvää, ajatteleminen tekee sydämelle monesti kipeää... no johan on runollista.

Mä oon tässä viime päivinä taas pohdiskellut, ehkä joskus jaksan kirjoittaa mitä kaikkea. Mika kävi tänään kahvilla. Autollaan huristeli pihaan ja sateesta asteli sisään naurava hymy kasvoillaan. Hah, olinkohan minä niin huvittavan näköinen. Eipä tuo mitään uutta tiennyt. Naureskeli omille jutuilleen, tuntui kuin olisi hukkunut sen silmiin. Hyvä etten tuolilta tippunut. Ja sitten se vaan yhtäkkiä totesi, että se on kuullut, että mulla olisi juttua yhden Villen kanssa. Jaha, voihan se niin luulla jos haluaa, ei sillä niinkään väliä. Enää ainakaan. Huolissaan taisi olla. Mitä se sitä kiinnostaa? Vaikka minulla olisi irtosuhteita joka hemmetin illalle niin eikö se voisi vain mennä sen Katinsa kuutamokävelyille iltapakkaseen tähtitaivaan alle? En ole katkera.

Ihminen on paha, hänessä asuu pahoja ajatuksia. Minua vaivaavat kateelliset, katkerat ja ärtyneet ajatukset ja väsymys iskee niskaan pahimmilla hetkillä. Pian huomaakin nukahtavansa melkein minne tahansa. Aamulla varmaan nukahdan bussissa ja pää kolahtaa edessä istuvan penkkiin. No, jotain iloa siitäkin sitten. Ainakin jollekkin vahingoniloiselle. Tuntuu että silmäpussit vetää koko naaman ihan veltoksi. Mutta eiköhän se siitä, sitten kun alkaa se jouluintoilu.

Kaunis, minäkö muka? No onhan se ihan kiva kuulla kohteliaisuuksia, kun astuu sisään kaatosateesta kuin uitettu koira. Mutta nykyään se tuntuu rutiininomaiselta tervehdykseltä, varsinkin kun tilanteen, siis hänen elämäntilanteensa tietää. Mika nyt on aina ollut kohtelias, huomaavainen... Ja siksi mä varmaan siitä niin hirveästi pidänkin, mutta heihei, se on nyt sitten virallisesti yhdessä Katinsa kanssa. Eihän siinä sitten mitään.

Tuntuu vaan niin pahalta, kun kauan ajatteli ja toivoi ja unelmoi ja nyt ne on sitten murskana. Kaikki sanat, eleet, kosketukset oli pelkkää paskaa, teki sitä samaa varmaa kaikille muillekin. Minkälainen se sitten Katille on? Mikä tekee siitä naisesta niin paljon paremman? Miks mä en kelpaa? Johtuuko se musta? Ei pitäs ajatella näin, ei pitäisi olla kateellinen, mutta en voi tälle tunteelle yhtään mitään. Tuntuu vaan niin pahalta nähä ne yhessä. Kun on aina toivonut, että Katin paikalla olisin minä. Joskus. Mutta ei enää koskaan. Nyt sellaisen ajatteleminen on melkein rikos.

Uskalsin aloittaa blogin. Eikö olekin hienoa? No ei oikeastaan. Älkää sitten ihmiset välittäkö mitä kirjoitan tänne ja tutut... Älkää ottako nokkiinne, ettehän?

Sataa... Vähän lisää... ihan vitun hieno päivä totta tosiaan ja jotenkin tuntuu, että tekis mieli kirjottaa jotain oikein angstista, mutta tänään ei ole vielä tapahtunut mitään... Lukio on muuten perseestä, btw. En suosittele. Tai ehkä tää mun asenne johtuu yleisestä elämäntilanteesta, joka on perseestä. Mh, älkää ikinä ottako miestä sen takia, että haluatte tehdä toisen mustasukkaiseksi. Lopulta siinä suhteessa käy niin, että jätät hänet, koska et ole oikeasti koskaan tuntenut mitään. Ja voin rehellisesti todeta, että se ei ole erityisen hieno kokemus. Itse asiassa tunnen itseni hirveäksi. No. Voinhan sanoa, että hän on uskossa ja minä olen ateisti, ei siitä olisi mitään tullut. Tai, eihän minun pidä lohdutella itseäni, hänen pitäísi ajatella noin. Mikahan tässä on se, jota on satutettu... ja jonkun hemmetin idiootin takia... Olenko epätoivoinen? Joo, enpä suinkaan enen...

Mutta siis yhteenvetona, en odota tältä päivältä mitään. Tunnen oloni täysin turhaksi ja elämäni on tyhjää ja tulee varmasti olemaan vielä aika pitkään. Kiitos ja heihei.