Kaunis, minäkö muka? No onhan se ihan kiva kuulla kohteliaisuuksia, kun astuu sisään kaatosateesta kuin uitettu koira. Mutta nykyään se tuntuu rutiininomaiselta tervehdykseltä, varsinkin kun tilanteen, siis hänen elämäntilanteensa tietää. Mika nyt on aina ollut kohtelias, huomaavainen... Ja siksi mä varmaan siitä niin hirveästi pidänkin, mutta heihei, se on nyt sitten virallisesti yhdessä Katinsa kanssa. Eihän siinä sitten mitään.

Tuntuu vaan niin pahalta, kun kauan ajatteli ja toivoi ja unelmoi ja nyt ne on sitten murskana. Kaikki sanat, eleet, kosketukset oli pelkkää paskaa, teki sitä samaa varmaa kaikille muillekin. Minkälainen se sitten Katille on? Mikä tekee siitä naisesta niin paljon paremman? Miks mä en kelpaa? Johtuuko se musta? Ei pitäs ajatella näin, ei pitäisi olla kateellinen, mutta en voi tälle tunteelle yhtään mitään. Tuntuu vaan niin pahalta nähä ne yhessä. Kun on aina toivonut, että Katin paikalla olisin minä. Joskus. Mutta ei enää koskaan. Nyt sellaisen ajatteleminen on melkein rikos.